Tukien vaikutuksia selvittäneen raportin mukaan pelkästään maatalouden erilaisia ympäristötukia maksetaan melkein 300 miljoonaa euroa joka vuosi. Tämä on 15 prosenttia kaikista maataloustuista.

Silti maatalouden kokonaispäästöt ovat kasvaneet 1990-luvulta lähtien.

– Tässä voidaan puhua jopa tukien viherpesusta, raportin kirjoittanut Kalevi Sorsa -säätiön oikeudenmukaisen siirtymän asiantuntija Antti Ronkainen sanoo.

Vuosittainen noin 1,9 miljardin tuki muodostaa noin 30 prosenttia maatalouden tuloista.

– Maataloustuet ovat toimineet ikään kuin tuottajien toimeentuloturvana. Niillä on varmistettu ruuantuotannon omavaraisuutta, mutta samalla ympäristötavoitteet ovat jääneet maatalouspolitiikassa sivuosaan, Ronkainen arvioi.

Ronkaisen mielestä maatalouden tukirakenteen uudistamistarpeista keskustellaan Suomessa hämmästyttävän vähän.

– Aihe on ajankohtainen, kun Suomi valmistautuu ensi vuoden hallitusneuvotteluihin, joissa julkisen talouden säästöt ovat todennäköisesti isossa roolissa.

Ronkainen on pohtinut, miksi Suomessa maatalouskysymykset eivät ole tässä tilanteessa nousseet politiikassa keskusteluaiheeksi.

– Tähän minulla ei ole kunnon vastausta, mutta voisiko yksi syy olla se, että keskustapuolueella on perinteisesti ollut omistajuus maatalousasioihin ja muut puolueet eivät ole halunneet tätä haastaa.

TÄNÄÄN julkaistu selvitys ”Suo, kuokka ja maataloustuet: Suomen maatalouden tukijärjestelmien ongelmat oikeudenmukaisen siirtymän kannalta sekä politiikkasuositukset kestävään maatalouteen siirtymiseksi” käsittelee 17 keskeistä maatalouden tukikokonaisuutta.

Analyysin mukaan näistä tuista 13 on enemmän tai vähemmän haitallisia ympäristön kannalta. Näitä tukia jaetaan vuosittain noin 1,5 miljardia euroa.

Maatalouden kokonaispäästöt ovat noin kolmanneksen Suomen kokonaispäästöistä. Kansalliset ja EU-tasolla sovitut tavoitteet edellyttävät niiden merkittävää pienentämistä jo lähivuosina.

Tällä hetkellä Suomi jää niin omista kuin EU:nkin ympäristötavoitteista.

TUKIRAHAN kohdentuminen on ongelmallista, Ronkainen sanoo. Hän pitää etenkin ympäristötukia nykymuodossaan tehottomina.

– Maataloustukien puutteet ovat olennainen syy maatalouden päästöjen nousuun. Valtaosa tuista on haitallisia ympäristön kannalta. Tämä johtuu siitä, että merkittävä osa niistä on pinta-ala- tai tuotantoperusteisia, mikä johtaa muun muassa paljon päästöjä aiheuttavien turvepeltojen viljelyn lisääntymiseen pohjoisessa.

Ympäristötukien määrä on kasvanut 1990-luvulta alkaen. Tällä hetkellä niiden osuus on vuotuisista maataloustuista lähes 300 miljoonaa euroa.

– Tukipolitiikan periaatteet on laitettava uusiksi. Tukia pitäisi maksaa tulosten mukaan, jolloin ympäristön kannalta kestävää tuotantoa tuetaan enemmän. Samalla tukien ehtoja pitäisi kiristää niin, että ympäristölle kaikkein haitallisinta tuotantoa ei tueta lainkaan.

Selvityksen perusteella Antti Ronkainen rajaisi turvepellot siirtymäajalla tukien ulkopuolelle ja asettaisi maatalouden päästöille hinnan.

Suomessa turvemaat aiheuttavat 60 prosenttia maatalouden päästöistä, vaikka niiden osuus on ainoastaan 11 prosenttia peltoalasta.

RAPORTISSA on 12-kohtainen lista ehdotuksia maatalouspolitiikan uudistamiseksi. Siinä pohditaan tukien lisäksi myös ympäristövaikutuksiin perustuvia maksuja ja veroja.

Ronkainen esittää muun muassa maatalousmaan kiinteistöveron muuttamista negatiiviseksi, jos viljely on ekologisesti kestävää.

– Maatalouspolitiikkaan tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja yhteistyötä. Suomessa tulisi ottaa mallia Tanskasta, missä poliitikot, maataloussektori ja ympäristöjärjestöt sopivat yhdessä maatalouden ympäristötavoitteista.

– Tanskassa samalla sovittiin maailman ensimmäisenä maana vuonna 2030 käyttöön otettavasta maatalouden hiiliverosta. Sen tuotot palautetaan maatalouden harjoittajille muun muassa tukemalla heidän ympäristötoimiaan.

Ronkainen esittää raportissaan maataloustukien kolmen kohdan korjauslistan: maataloudelle selkeät mitattavissa olevat ilmasto- ja ympäristötavoitteet tukien maksun perusteiksi, tuet nykyistä laajemmin ehdollisiksi ja kestävään maanviljelyyn ohjaaviksi sekä ympäristöperusteisten maataloustukien osuuden kasvattaminen.

PARAIKAA MYÖS EU-komissiossa mietitään maataloustukien uudistusta. Nämä vievät merkittävän osan EU:n seuraavasta rahoituskehyksestä eli budjetista vuosille 2028-2034.

EU:n yhteisen maatalouspolitiikan kokonaisrahoitus on noin 386,6 miljardia euroa kuluvalla rahoituskehyskaudella 2021-2027. Maataloustuet muodostavat EU:n nykyisestä budjetista vajaan kolmanneksen.

Tällä hetkellä Suomi maksaa maataloustuista kansallisesti reilut puolet ja loput tulevat EU:n kassasta.

Komissio on esittänyt, että jäsenmaat voisivat jatkossa päättää maataloustukien ehdoista entistä itsenäisemmin. Se mahdollistaa maataloustukien suuntaamisen tehokkaammin myös ympäristön kannalta.

Ronkainen pitää ongelmallisena, jos EU lisää jäsenmaiden harkintavaltaa maatalouden tavoitteiden soveltamisessa kansallisella tasolla. Hän pitää tämän uudistuksen yhtenä keskeisenä motiivina kasvattaa jäsenmaiden poliittista valtaa.

EU:n ilmeisenä toiveena on myös resurssien tehokkaampi käyttö ja samalla suurempi maataloustukien tuloksellisuus. Ronkainen pelkää, että lopputulos voi olla päinvastainen.

– Ilmasto- ja ympäristötoimien kunnianhimo voi heiketä, EU:n maatalouspolitiikka pirstaloitua sekä molempien rahoitus voi merkittävästi vähetä muiden poliittisten prioriteettien seurauksena, Ronkainen listaa.

TAVOITTEET sinänsä ovat EU:llakin hyvät, Ronkainen sanoo. Niiden edistämisen kannalta keskeinen ongelma on, että tavoitteet maatalouden kilpailukyvystä, viljelijöiden tuloista ja ruokaturvasta ajavat ympäristötavoitteiden ohi.

– EU:n maatalouden ilmasto- ja ympäristötavoitteiden esitys voi olla todellisuudessa todellisten ympäristötavoitteiden vesitys, Ronkainen sanoo.